Ta guele, madame, s'il vous plait

Istun junassa. Lähistölle istahtaa mies, joka kaivaa kännykän taskustaan ja aloittaa puhelun. Hän ei puhu kovaa, mutta hiljaisessa vaunussa keskustelua ei voi olla kuulematta. Pohjustuksena tarinaan: Ranskassa puhelimeen puhuminen on kiellettyä junavaunussa, puhelut pitää hoitaa vaunun eteisessä, sielläkin mielellään hillitysti. Suomalaiseen puhelinkulttuuriin tottuneena sääntö vaikutti itsestäni alkuun suorastaan naurettavalta, mutta tulin nopeasti siihen tulokseen, että hoidan puheluni mieluummin muualla kuin siedän kanssamatkustajien peittelemätöntä tuijotusta ja paheksuvaa tuhahtelua.

Tämä junaan noussut herra Puhelinanarkisti ei kuitenkaan säännöistä tai sosiaalisesta hiillostuksesta piittaa vaan hoitaa loputtomalta kuulostavaa puheluaan kaikessa rauhassa. Melko pian lähistöllä istuva turhaan tuhahdellut ja tuijottanut rouva ei enää voi hillitä itseään vaan toteaa: "Herra, nyt riittää, olette puhunut tarpeeksi pitkään." Tähän herra Anarkisti vastaa täysin rauhallisesti, että hänellä on oikeus puhua vaimolleen.  Rouva Paheksuja ei luovuta vaan jatkaa, että herran oli syytä sulkea puhelin tai siirtyä muualle rupattelemaan. Tähän herra Pahennuksenaiheuttaja toteaa edelleen rauhalliseen, joskin päättäväiseen sävyyn: "Ta guele, madame, s'il vous plait. - Turpa kiinni, rouva, olkaa hyvä."

En voi sivustakuuntelija olla ihailematta tätä erään varsin ranskalaisen taiteenlajin taidonnäytettä - kohteliasta kettuilua. Siinä missä Suomessa olisi ehkä tyydytty pelkistettyyn voimasanaan tai paikalta poistumiseen, etiketistään tunnetussa Ranskassa kohteliaisuudet muistetaan kärhämässäkin.

Teitittely on Ranskassa sääntö, ei poikkeus, ja kohteliaisuusmuotoja käytetään paljon. Ja kyllä ranskalaiset hallitsevat suvereenisti myös täysin avoimen kettuilun. Mutta skandinaavista korvaani hivelee erityisesti, miten näppärästi Ranskan kuuluisa, 'jo Aurinkokuninkaan ajoilta periytyvä' etiketti taipuu piikittelyn salaiseksi aseeksi, ja seuraavan kerran kaupassa käydessäni otan hieman ristiriitaisin tuntein otan vastaan myyjän inan vinon hymy saatteleman toivotuksen: "Hyvää päivänjatkoa, madame."

"When you see this sign in the SNCF trains, you know it's time to shut up. S'il vous plait."

I’m sitting in a train. A man sits down close by, takes out his mobile and starts a call. He’s not talking loudly, but in the quiet carriage you can’t help hearing his conversation. To back the story: in France you’re not allowed to speak in the phone in the train carriage, only at its entrance, and even there preferably in muted tones. Used to the Finnish omnipresent phone culture, I found this rule a bit ridiculous at first, but decided rapidly, that I rather make my calls somewhere else than tolerate the open staring and disapproving coughs of my fellow passengers.

Anyway, this Mr Anarchy-on-the-phone isn’t touched by the rules or the social pressure, but continues his marathon call without a care. Quite soon a woman sitting close by, after staring and coughing in vain for a while, can’t have it and interferes: “That’s enough, sir, you’ve talked long enough.” (More about the art of interfering another time.) Mr Anarchy doesn’t let this stop him, but states calmly: “I have the right to phone my wife.” Madam Condemning doesn’t give up and tells the guy to stop the call or go somewhere else. The guy answers, still calmly but with determination: “Ta guele, madame, s’il vous plait – Please shut up, madam.”

Eavesdropping, I can’t but admire this ‘tour de force’ of a very French skill – polite pissing off. When in Finland one would have, probably, content oneself to a four-letter word or simply walked off, the Frenchman remembers his compliments even at skirmish.

Formal addressing is common in France, and compliments are used widely. And yes, the French master the art of unveiled pissing off as well. But what caught my Scandinavian ear is the dexterous way the famous French etiquette, ‘dating back from the Sun King himself’, is turned into a secret weapon of telling you to sod of. And the next time visiting a shop I can’t help the mixed feelings, when the caissiere wishes me, with slightly odd smile: “Have a nice day, madame.”