.

.

30. lokakuuta 2013

Très française, quoi!

Edellisessä postauksessa julistin taistelevani ranskalaistumista vastaan. Tässä kuitenkin oiva listaus merkeistä, jotka osoittavat, että sinusta on tulossa ranskalainen (Shari Leslie-Segallin artikkeli fusac.fr-sivustolla). Tunnustan, havaitsen osan jo itsessänkin. (P.S. Fusac.fr on ehdoton tiedonlähde kaikille Pariisin ulkomaaneläville.)


I declared in my previous post to rebel against becoming French. Here's anyhow an excellent list of signs that show you're turnig into a Frenchman (article on fusac.fr by Shari Leslie-Segall). I have to admit I do recognize some of them already. (P.S. fusac.fr is the website to visit for all the Paris expatriates.)

23. lokakuuta 2013

Attack of the Finnish Grumpy

Kirjoitetaanpa vähän kulttuurishokista ja stereotypioista. Sillä saan varmasti syyttää nimenomaan kulttuurishokkia siitä, että ulkomailla eläminen tuntuu nostavan suomalaisuuteni pintaan aivan ennennäkemättömin tavoin, niin hyvässä kuin pahassakin. Kulttuuriltaan ulospäinsuuntautuneemmassa Ranskassa minusta kuoriutuu nimittäin toisinaan puhdasrotuinen Suomenjurottaja, joka pistää niskakarvat pystyssä hanttiin keski-eurooppalaiselle etiketille.

Ranskalaismaisemassa Suomenjurottajan tunnistaa muun muassa siitä, että hän ei välittömästi hymyillen tervehdi jokaista tuntematonta kaduntallaajaa iloisella bonjourilla, vaan korkeintaan vilkaisee heitä kulmiensa alta. Ahtaalla kadulla Suomenjurottaja toki väistää vastaantulijaa, mutta ei koe tarpeelliseksi kajauttaa pardonia jokaisessa ohitustilanteessa, ellei mitään varsinaista törmäystä ole tapahtunut. Vielä vähemmän Suomenjurottaja kokee tarvetta pyydellä anteeksi kurottaessaan ottamaan jotain ruokapöydässä, eikä huomaa moukkamaisuuttaan santsatessaan ruokaa/juomaa/leipää tarjoamatta samalla muillekin.

Suomenjurottaja saa etenkin alkuun vakuutella ranskalaisille kanssaeläjilleen, etteivät hiljaiset hetket automaattisesti tarkoita jonkin olevan huonosti. Matkaillessa/ruokaillessa/vieraillessa hänen pitää toistella kaiken olevan ihan oikeasti kunnossa, vaikka viljeleekin ranskalaisia säästeliäämmin ”qu'est ce que c’est bon/on est bien/il fait beau” -ihastelurepliikkejä.

Smalltalkissa Suomenjurottaja on toivoton. Hiljattain tätä joutui todistamaan viaton kaupan kassa, joka halusi keventää jonotustunnelmaa kysäisemällä aikoiko Suomenjurottaja kypsentää ostamansa vihannekset. Tuijotettuaan kassaa ensin monttu auki töksäytti jälkimmäinen lopulta: ”Joo. Kui ni?” Hämmentynyt kassa selitti hämillään, että ajatteli vain kysyä, koska ei itse tiennyt miten kyseistä vihannesta voisi valmistaa.

Suomenjurottajan tapoja kummastellaan myös Ranskan naapurimaassa Saksassa. Siskoni vieraili äskettäin luonani saksalaisen poikakaverinsa kanssa. Tuli puhetta Air Francen lentokenttäbussien ahtaasta jalkatilasta ja kerroin, että edellisellä bussireissulla edessäni istunut matkustaja vei loputkin tilat kallistamalla penkkinsä selkänojan taaksepäin. Saksalainen kysyi, että kai huomautin asiasta. Tähän siskoni totesi nauraen: ”Ei tietenkään huomauttanut. Hän on suomalainen!” Jumankauta juu nääs Suomenjurottajahan ei asiaan puutu vaan matkustaa loppumatkan paalu otsassa. (Ranskalaisesta toimintamallista kerroinkin jo teksissä ”Ta guele, madame".)

Seuraavalla Suomen reissulla harkitsenkin hankkivani väinämöishatun (tai vastaavan ulkoisen merkin), josta ranskalaiset tietävät jo kaukaa olevansa tekemisissä eksoottisen Suomenjurottajan kanssa. Vaarana tietty on, että lätsä tulkitaan joksikin uskonnolliseksi symboliksi (kuten vanha kunnon antennipipa aikoinaan Espanjan lomalla) ja kielletään Ranskan mallin mukaan julkisilla paikoilla. Siinä kokisi sitten  ennestäänkin uhanalainen Suomenjurottaja olonsa vielä uhatummaksi.

Vakavissaan täytyy myöntää, että suomalaisilla olisi todellisuudessa paljon opittavaa ranskalaisista käytöstavoista ja saisin ottaa uuden kulttuuriympäristöni avoimielisemmin vastaan. Oli kuitenkin osuvaa, että kun kävimme katsomassa viimeisimmän Asterix-leffan, ”Asterix ja Obelix Britanniassa”, lempihahmojani olivat luonnollisesti leffan pelottomat viikingit, joiden pahin pelko oli pakkosivistyminen. Yritin selittää ranskalaiselle poikaystävälleni tätä perisuomalaista ominaisuutta, mutta hänelle vertaus Seitsemään Veljekseen ei oikein auennut.
Miten sitä sanottiinkaan, "maassa maan tavalla"… No, minähän omaksun ranskalaisilta vähän sitä kuuluisaa ”la résistancea” ja jurotan vaikka läpi harmaan patongin.

This book from 1947 pictures the attack of the Finnish Grumpy,
and apparently the counter attack of too many French croissants




Let's write a little about the culture shock and stereotypes. Cause I guess it's the culture shock that can be blamed for the new unseen ways my Finnish identity is surfacing here in France. I have noticed that in the extrovert France I time to time turn into this exotic Finnish Grumpy, who is stubbornly resisting the Central European etiquette.

The Finnish Grumpy can be spotted in the French landscap by the manner she isn’t cheerfully greeting every single stranger on the street with a bonjour, but at best glances at them under her eyebrows. On a cramped street the Finnish Grumpy steps aside, but doesn’t feel the urge to ‘pardon’ at every passing as there hasn’t been any actual collision. The Finnish Grumpy feels even less need to ‘pardon’, when reaching for something at the table, and doesn’t notice being a complete peasant helping herself to more food/drink/bread without serving the others as well.

The Finnish Grumpy has to, especially in the beginning, keep convincing the French that silence doesn’t necessarily mean something’s wrong. When travelling/eating/visiting she has to repeat that everything is really alright, even if she uses less of the ”qu'est ce que c’est bon/on est bien/il fait beau” -lines loved by the French.

Small talk is basically unknown to the Finnish Grumpy. The latest victim to this was an innocent supermarket cashier, who tried to cheer up the queueing by asking if the Finnish Grumpy was going to cook the vegetables she bought. After staring at her for a moment the Grumpy managed abruptly: “Yeah. Why?” The poor cashier explained that she only thought she’d ask, as she didn’t know how to cook the vegetable in question.

The manners of the Finnish Grumpy are also marveled at in France’s neighbor, Germany. My sister visited me recently with her German boyfriend. We talked about the cramped legroom of the Air France airport shuttle bus. I explained that the last time I took the bus, the person in front of me lowered the back of his seat and took even the rest of the small space. The German asked if I complained the guy about this. My sister laughed: “Of course she didn’t, she’s Finnish!” That’s right, like a good Finnish Grumpy would, I sat the rest of the journey in silent fury. (More about the French way to handle this type of situations in "Ta guele, madame".)

On my next visit to Finland I’m planning to buy this traditional Finnish hat (worn by the scouts) to warn the French from distance that they are dealing with an exotic Finnish Grumpy. There’s a danger, though, that the hat might be interpreted as a religious symbol and banned in public places, as the French custom has it. Then the already endangered Finnish Grumpy would be in even bigger danger.

But seriously, we Finns have lot to learn from the French etiquette, and I should be more open-minded in my new cultural environment. It was yet very pertinent that when we went to see the latest Asterix movie, “Asterix in Britain”, my favourite characters in the film were naturally the fearless Vikings, whose biggest fear was being forced to become civilized. You have to know the Finnish classic novel “Seven Brothers” to get the joke about why this is so typically Finnish. What do they say again, "when in Rome"… Bah, I’m going put up some of that famous French “résistance” and crump my way through.

22. lokakuuta 2013

Home sweet moisissure

Vaikka koto-Suomessa on viimeaikoina keskusteltu asuntojen lisääntyvistä homeongelmista, on pakko vetää kotiinpäin suosikki-inhokkiasiassani. Nimittäin Ranskan asuntojen laadussa.

Muuttaessani Ranskaan yllätyin iloisesti poikaystäväni asunnon kohtuullisen nykyaikaisesta pohjaratkaisusta ja hiljattain pintakunnostetusta ilmeestä. Tilaa on riittävästi eikä maisemassakaan ole valittamista. Suomalaisena ihmettelin tietysti alkuun vessaa, jossa ei pytyn lisäksi ollut edes lavuaaria. Mutta kaikkeen tottuu.

Lähes kaikkeen. Seuraavaksi huomasin kauhukseni vessan ja keittiön seinien kosteuttaan lohkeilleen maalin välistä puskevat mustankarvaiset läikät. Hometta! Tässä vaiheessahan suomalainen tilaisi paikalle kunnan terveystarkastajan ja alkaisi sijaisasuntojen ja kosteustarkastusten rumba. Ranskalaiseen ajatusmalliin kasvanut poikaystäväni totesi sen sijaan olkaansa kohauttaen: "Don't worry, c’est normal." Viimeistään vuokraisännän kommetin: "Voihan siinä hometta olla, mutta se ei ole levinnyt moneen vuoteen", olisi pitänyt rauhoittaa minut. No, hyvä puoli tässä on se, ettei asunnon hometilannetta tarvitse arvailla, se on silmiinpistävän selvä.

Luennoituani jokusen kerran homeen terveyshaitoista päätimme viimein lähteä asuntometsälle. Mutta "coup de coeur" antaa odottaa löytämistään. Tupakan kellastamat seinät, minimaaliset, kalustamattomat kaasuliesikeittiöt, likaisilla kokolattiamatoilla sisustetut makuuhuoneet tai katutason asunnot, joissa seinää markkeeraa paljas rakennustiili ilman minkäänlaisia eristeitä eivät ole vielä vakuuttaneet vaihtamaan osoitetta. Suomalaiseen rakennuskantaan tottuneena minulla on ollut vaikeuksia sopeutua 1600-luvun pohjaratkaisuihin ja lämmitysteholtaan leivänpaahdinta vastaaviin sähköpattereihin. Skandinaavina ajattelen lähtökohtaisesti, että keittiökaapit ovat vuokra-asunnon kiinteitä kalusteita, että asukkaat eivät varasta käytävän hehkulamppuja, kellariparkki ei tulvi sateella eikä asunnon nurkista tarvitse syysilmoilla kuivata kondensaatiolammikoita.
Asuntojen metsästys on antanut mielenkiintoisen läpileikkauksen Ranskan asuntotilanteesta. Emmekä onneksi edes asu Ile-de-Francen alueella, jossa 12 neliön suihkuton yksiö kustantaa parhaimmillaan 900 euroa kuussa. Olemme opinneet, että kiinteistövälityssivujen kuvaukset ovat korkeintaan viitteellisiä ja että "epätyypillisiksi" kuvaillut asunnot voi suosiolla jättää vierailematta. Toisaalta vaatimuksemme ovat ehkä liian korkeita ja budjettimme liian matala. Onneksi paikkakunnallamme rakennetaan ahkerasti uusia kerrostaloja, joten ehkä "home sweet home" menettää pian kaksoismerkityksensä. Mutta jos vihdoin löydämme unelmiemme asunnon, mistä minä sitten valitan?

Mould is very irritating, both physically and mentally...

There’s been a lot of discussion about the growing mould and humidity problems in houses in Finland lately. Nevertheless, I’m pro-Finland when it comes to my favorite "most hated" -subject. The quality of French apartments, that is.

When I moved to France I was positively surprised by the relatively modern layout and lately renovated looks of my boyfriend’s current apartment. There’s enough room and the view isn’t bad either. As a Finn I was at first a bit confused with the toilet that has no sink. But you get used to all kinds of things.

Almost all. The next thing I noticed to my horror were the walls of our toilet and kitchen, where the flaky paint revealed patches of something dark and hairy. Mould! At this point a Finn would start calling specialist with hygrometers and demanding temporary lodging. My boyfriend on the other hand, accustomed to the French way of looking at this issue, merely shrugged: “Don’t worry, c’est normal.” At latest I should have content myself with the landlord's statement:“Sure there's some mould, but it hasn’t spread since years now.” The positive point here is that we don't have to guess whether the apartment has mould, it's pretty obvious.

After giving a couple of lectures about the health risks related to mould, we finally started the hunt for a new apartment. We just haven’t found that “coup de coeur” quite yet. Tobacco tained walls, tiny unfurnished kitchenettes with gas stoves, bedrooms decorated with dirty wall-to-wall carpets or street level apartments with bare brick walls with absolutely no insulation haven’t yet convinced us to change the address. Used to the Finnish housing, I have had some difficulties accepting the 17th century layouts and electric radiators with the heating effect of a toaster. Coming from Scandinavia I imagine that rental apartments come with kichen cupboards, that the basement parking doesn’t flood with every rain, that the tenants don’t steal light bulbs from the hallway and that you don't have to dry up ponds of condensation water from the floors when the Autumn comes.

The house hunt has given us an interesting insight to the French housing situation. And luckily we aren't living in the Ile-de-France region, where a studio of 12 square meters with no shower can cost you anything up to 900 euros a month. We’ve learned that the descriptions on real estate adds are referential at best and you shouldn't bother to visit the "exceptional" appartments. It might also be that our expectations are too high and budget too low. Luckily there’s a lot of ongoing construction projects in our village, so maybe “home sweet home” will soon lose its Finnish double meaning. But if we finally find the apartment of our dreams, what do I complain about then?

8. lokakuuta 2013

Drive safe

Muutin jokin aika sitten virallisesti kirjoille Ranskaan ja prosessin kylkiäisenä postiluukkuun kolahti yllättäen Ulkosuomalainen-lehti. Lehti on suunnattu - tadaa - maamme rajojen ulkopuolella asuville suomalaisille. Sitä selaillessani mietiskelin, etten osaa (ainakaan vielä) samaistaa itseäni vuosia ulkomailla asuneisiin suomalaisiin, saati Kanadassa eläviin monennen sukupolven maahanmuuttajiin, joista lehdessä kirjoitettiin. Virallisesti kuulun kuitenkin nyt saman termin alle.

Samana päivänä luin expatin elämää koskevan artikkelin, johon puolestaan osaan samaistua oikein hyvin. Siinä ulkomailla asuvan juuretonta ja joskus tulevaisuuden kannalta melko näköalatonta arkea verrattiin "Peter Pan -olotilaan". Ystävät ympärillä vakiintuvat, kun itse on juuttunut jonkinlaiseen nuoruuslimboon ilman vakituista työtä tai tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia.

Tuskin tässä itse on vielä varsinaisesti mihinkään juuttunut, mutta paikalla jumittamisen tunne hiipii salakavalasti omaankin alitajuntaan aina, kun kuulee ystävien talonrakennusprojekteista, kihlajaisista ja perheenlisäyksistä. Itse vertaisinkin artikkelissa kuvailtua näköalattomuuden tunnetta leikkimielisesti rekan perässä ajelemiseen. Imussa on mukava mennä, mutta kaikki tuntuvat ohittavan, eikä koskaan oikein näe kunnolla eteensä. On kuitenkin lohdullista tietää, ettei tässä yksin ajella.


A scene from expat life,
or just French drivers trying to reach the airport on summer tyres during the first snow fall in 2012



I moved officially to France some time ago, and as a result of all the bureaucracy I received a magazine called "Ulkosuomalainen". It's directed to Finns living abroad - as the name aptly puts it, "the out-Finnish". Leafing through the magazine made me think about how I can't (at least yet) identify myself with long-term expatriates, not to mention those Canadian descendants of Finnish immigrants the magazine had an article about. Yet I'm now officially refered to with the same term.

The same day I read this article about the life abroad I can very much relate to. It describes the somewhat rootless and sometimes viewless expat life as "Peter Pan -existence". The friends around you are settling down, where as you seem to be stuck in a sort of youth limbo without permanent job or specific plans for the future.

I wouldn't say I'm exactly stuck anywhere yet, but that feeling of marking time does creep to the back of my mind every time I hear my friends building houses, getting engaged or having children. I would compare the feeling to driving behind a truck. It's a nice drafting drive, but everybody seems to pull ahead, and you can never really see the horizon. It's comforting to know, though, that I'm not driving alone here.

7. lokakuuta 2013

"Vie rose"

Törmäsin tähän tarkistaessani kirjoitusasua ensimmäistä julkaisuani varten. Turhat luulot pois romantikolta. Totuus kuullaan Googlen suusta ;D


I found this while checking the spelling for my first post. This is Google returning the romantics back to Earth, the second search result saying "take the garbage when you go" ;D


6. lokakuuta 2013

Ta guele, madame, s'il vous plait

Istun junassa. Lähistölle istahtaa mies, joka kaivaa kännykän taskustaan ja aloittaa puhelun. Hän ei puhu kovaa, mutta hiljaisessa vaunussa keskustelua ei voi olla kuulematta. Pohjustuksena tarinaan: Ranskassa puhelimeen puhuminen on kiellettyä junavaunussa, puhelut pitää hoitaa vaunun eteisessä, sielläkin mielellään hillitysti. Suomalaiseen puhelinkulttuuriin tottuneena sääntö vaikutti itsestäni alkuun suorastaan naurettavalta, mutta tulin nopeasti siihen tulokseen, että hoidan puheluni mieluummin muualla kuin siedän kanssamatkustajien peittelemätöntä tuijotusta ja paheksuvaa tuhahtelua.

Tämä junaan noussut herra Puhelinanarkisti ei kuitenkaan säännöistä tai sosiaalisesta hiillostuksesta piittaa vaan hoitaa loputtomalta kuulostavaa puheluaan kaikessa rauhassa. Melko pian lähistöllä istuva turhaan tuhahdellut ja tuijottanut rouva ei enää voi hillitä itseään vaan toteaa: "Herra, nyt riittää, olette puhunut tarpeeksi pitkään." Tähän herra Anarkisti vastaa täysin rauhallisesti, että hänellä on oikeus puhua vaimolleen.  Rouva Paheksuja ei luovuta vaan jatkaa, että herran oli syytä sulkea puhelin tai siirtyä muualle rupattelemaan. Tähän herra Pahennuksenaiheuttaja toteaa edelleen rauhalliseen, joskin päättäväiseen sävyyn: "Ta guele, madame, s'il vous plait. - Turpa kiinni, rouva, olkaa hyvä."

En voi sivustakuuntelija olla ihailematta tätä erään varsin ranskalaisen taiteenlajin taidonnäytettä - kohteliasta kettuilua. Siinä missä Suomessa olisi ehkä tyydytty pelkistettyyn voimasanaan tai paikalta poistumiseen, etiketistään tunnetussa Ranskassa kohteliaisuudet muistetaan kärhämässäkin.

Teitittely on Ranskassa sääntö, ei poikkeus, ja kohteliaisuusmuotoja käytetään paljon. Ja kyllä ranskalaiset hallitsevat suvereenisti myös täysin avoimen kettuilun. Mutta skandinaavista korvaani hivelee erityisesti, miten näppärästi Ranskan kuuluisa, 'jo Aurinkokuninkaan ajoilta periytyvä' etiketti taipuu piikittelyn salaiseksi aseeksi, ja seuraavan kerran kaupassa käydessäni otan hieman ristiriitaisin tuntein otan vastaan myyjän inan vinon hymy saatteleman toivotuksen: "Hyvää päivänjatkoa, madame."

"When you see this sign in the SNCF trains, you know it's time to shut up. S'il vous plait."


I’m sitting in a train. A man sits down close by, takes out his mobile and starts a call. He’s not talking loudly, but in the quiet carriage you can’t help hearing his conversation. To back the story: in France you’re not allowed to speak in the phone in the train carriage, only at its entrance, and even there preferably in muted tones. Used to the Finnish omnipresent phone culture, I found this rule a bit ridiculous at first, but decided rapidly, that I rather make my calls somewhere else than tolerate the open staring and disapproving coughs of my fellow passengers.

Anyway, this Mr Anarchy-on-the-phone isn’t touched by the rules or the social pressure, but continues his marathon call without a care. Quite soon a woman sitting close by, after staring and coughing in vain for a while, can’t have it and interferes: “That’s enough, sir, you’ve talked long enough.” (More about the art of interfering another time.) Mr Anarchy doesn’t let this stop him, but states calmly: “I have the right to phone my wife.” Madam Condemning doesn’t give up and tells the guy to stop the call or go somewhere else. The guy answers, still calmly but with determination: “Ta guele, madame, s’il vous plait – Please shut up, madam.”

Eavesdropping, I can’t but admire this ‘tour de force’ of a very French skill – polite pissing off. When in Finland one would have, probably, content oneself to a four-letter word or simply walked off, the Frenchman remembers his compliments even at skirmish.

Formal addressing is common in France, and compliments are used widely. And yes, the French master the art of unveiled pissing off as well. But what caught my Scandinavian ear is the dexterous way the famous French etiquette, ‘dating back from the Sun King himself’, is turned into a secret weapon of telling you to sod of. And the next time visiting a shop I can’t help the mixed feelings, when the caissiere wishes me, with slightly odd smile: “Have a nice day, madame.”